En kuuntele laulunsanoja kauhean tarkkaavaisesti. Joskus sitten yksi lause on kuin viesti, vaikka se laulun yhteydessä ei tarkoitakaan mitään järkevää, itsessään lause kuitenkin jotain, ja sitä kautta koittaa avata koko laulua. Joskus osuu, joskus jääräpäisesti yrittää ymmärtää laulun omaan tilanteeseen sopivaksi. Nyt on mielessä taas joku Talking headsin "Talk to your analyst. Isn't that what they're paid for." Se kieltää minua kertomasta, se kieltää minua vajoamasta itsesääliin.

Koska minulla on kaipuu kertoa, että sitä ja tätä. Että kaipaan läheisyyttä ja ystävää, että miten meni aamupuhelu R:n kanssa, tai miten yöllä en saanut unta, kun se oli bileissä, miten olen mustasukkainen. Sitten ennen nukahtamista suggeroin itselleni positiivisuuden. Tai nöyryys oli taustalla, en vaatinut ja odottanut, vaan olin tyytyväinen siitä mitä oli, enkä pelännyt sen menettämistä. Oli tietty tyyneys tulevan edessä, tapahtuu mitä tapahtuu, otan vain vastaan. Voin pyytää ja toivoa, ilman että kieltäminen musertaisi minuta.

Nyt kuitenkin aamupuhelussa, kun R: iltansa päätteeksi (hänen mukaansa puhelu ei mennyt niiinkuin toivoi, mutta ok, ei kommentoinut kun sanoin sen olevan tärkeä tai rakas tai jotain, sanoi ei kun ehdotin että soittaisiko päivällä, oli ärtynyt, olisin kaivannut validaatiota, pitäisi opetella olemaan ilman, ilman että sitä vaadin ja tarviin rauhoittumiseen, omaehtoisesti on rauhani löydettävä. Saan tai en R:n huomiota ja rakkautta, se ei hetkauta minun elämääni liikaa, tai jotain sellaista. ei ainakaan muserra.) olin kuitenkin vaativa ja hankala, se tunne hiipi minuun täytti minut kun tokkurassa vastasin, en muistanut nukahtamisajatuksiani rentoudesta. Olin alistuva, en rohkeasti itseni. Odotin ja kerjäsin huomiota, puhuin sössöttävällä äänellä melkein. Vituttaa nyt itseänikin.

Olen täysin aloitekyvytön. Tilanne on tämä: olen kesälomalla vanhempieni luona. Ei ole mitään mitä minun pitäisi tehdä, enkä keksi mitä tahtoisin tehdä. Tyttöystävä (tai mikä lienee, kun tilanne on niin epäselvä) sanoi, ettei tahdo nähdä minua tai kuulla, minusta koska lähdin tänne, enkä tullut ajoissa takaisin. Toisaalta kuitenkin soittaa. Minulla olisi opiskeltavaa. Minulla on levoton olo. voi perse. ehkä pitäisi kävellä ja selvittää ajatuksiaan.

....

En kykene kirjoittamaan näitä ajatuksiani selvästi. En kykene kirjoittamaan tilannetta ärrän kanssa. Uusi teksti sitä varten.

Kadotin ajatuksen, että mitä oli tarkoitus kirjoittaa.

Olen vanhempieni luona. Tämä kuu oli tarkoitus olla R:n kanssa, mutta tuli riitaa siitä, että tulin tänne käymään, ja että en tullut ajoissa pois. En jaksaisi selittää, en jaksaisi ajatella. En vain kykene rauhoittumaan, kun ajattelen että olisiko jotain tehtävänä. Epäselvä päätöstilanne, jossa minä voin vaikuttaa, mutta ei ole varmuutta että mikä olisi paras ja mitä tahdon. Hyvin stressaavaa.

R on soittanut siten, että odottaa minulta elettä. Hän sanoo, ettei tahdo enää nähdä minua ikinä, ja se tarkoittaa kai että minun pitäisi pikapuoliin mennä sinne. Olisin jo mennyt, jos ei olisi välillä kielletty, mutta kieltäminen tarkoitti ehkä että tule ehdottomasti. En tiedä näistä kiukutteluista.

Alunperin kyse oli siitä, etten ollut suunnitellut. En kai ollut niin tehnyt. En halua. Minua stressaa jos tiedän että joudun jotain tulevaisuudessa tekemään. Sanoin liian myöhään, että haluaisin mennä vanhempieni luo. R suuttui siitä että sanoin liian myöhään. Olen valmis joustamaan. Niin uskon, mutta oli jo liian myöhä keskustella R:n mukaan. Kun ehdotin että menisin, hän käski minun poistua asunnoltaan saman tien. Painua vittuun. Sellaista.

Nyt odottaa kai että tulisin sinne, tai ei odota. En tiedä sanoo ettei tahdo olla yhteydessä, mutta soittaa. Kuulostelee. Olenko matkalla sinne. En tiedä. Sanon, etten tahdo temppuilua, mutta ei se ole niin helppoa sillekään. Se on temppuilua. Tunteet on. Koitan vedota johonkin yleiseen ja sopivaan, että näin on sopivaa, näin ei. Hänen pitäisi keskustella reilusti, eikä pelata pelejä. Mutta ihmissuhteet on pelejä.

En tiedä mitä ajattelen, enkä jaksa keskittyä ajatuksiani selvittämään.

" (kyllä vain, sillä kovaosaisella raukallakin oli etunimi, hänelläkin oli ollut perhe ja rakastavat vanhemmat, jotka hyppyyttivät häntä polvillaan, elämä on totta vieköön liian tuskallista ja jos vielä ajattelen sellaisia päädyn epäilemättä ampumaan kuulan kallooni )"

Michel Houellebecq, Mahdollinen Saari; Daniel 1, 17

"Minua vain kalvoi vihlova tietoisuus, että olin tavannut hänet liian myöhään, aivan liian myöhään, ja että se pilasi elämäni. Tiesin, ettei tunne jättäisi minua, yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli totta."

Michel Houellebecq, Mahdollinen Saari; Daniel 1,15

Käsitykseni ei varmaan uusi. Se on, että klikkausten määrällä arvioitu journalismin taso ei tuota totuutta. En tiedä mitä journalistit opiskelevat. Oletan, että jotain ylevää siitä, mitä on tärkeä tiedon välittäminen ja puolueeton tarkkailu. Käytäntö eroaa kovasti. Nopeasti netissä toimivat toimijat tajuavat, että hämäävät sensationalisoivat otsikot toimivat parhaiten. Kun poliitikko sanoo jotain, niin hän ärähtää, räjähtää tai jotain muuta. Verbiin koodataan tunne sen perusteella mikä parhaiten herättää lukijoiden mielenkiinnon, ei sen perusteella mikä parhaiten kuvaa lausunnon laatua. 

Nyt pääsiäisloman vietto alkaa kovasti väsyttää. Liikaa vieraita, isosiskon kavereita. Liikaa kuulumisia, jotka pistävät minut vastakkain omien kuulumisieni kanssa, sen kanssa, että en ole mitään elämässä saavuttanut.

Parta ajamatta olen kotimiehenä, vieraat tietenkin kauluspaitaan ja muuten sonnustautuneena. Kupit on hienot pöydässä. Minä toivoisin vain olla rauhassa. Ettei tarvitsisi kohdata sitä mitä olen ja en ole.

Jäi vaivaamaan tuon siskon puheet siitä, miten ei hyvältä näytä, että hänestä tulisi tätiä. Siinä paljasti jotain mitä ajattelee minusta. Ihan totuudellisia asioita, mutta vaikea ajatella, että ihmiset todella näkevät rappioni. Eniten satutti lieventäminen, että onhan nuo minua nuorempia ja minäkin voisin saada vielä monia lapsia. Ehkä satutti myös tätä ystäväänsä, joka on naimaton lapseton toista tutkintoa valmistelemassa. Eivät aina ole tahdikkaita nämä minun veriveljeni ja sisareni. Ja minusta on raskasta, kun kuitenkin kannan vastuuta myös siitä mitä he sanovat.

En haluaisi ehkä kirjoittaa, mutta kun mielessä on. Oli vaikea katsoa tätä siskon kaveria, joka on aina mielestäni ollut kaunis. Mutta vanhenee. Minun on vaikea siihen suhtautua, kun tuntuu että oma elämäni on jäänyt elämättä.  Se on jo myöhäistä. Ei ikäni takia, vaan sen takia, etten itseäni kykene muuttamaan. En laihtumaan, en tutustumaan, en menemään naimisiin saamaan lapsia, työpaikkaa.

Huvitan itseäni ajatuksella, kun en mitään kunniaa ammatilla ja ammattitaidolla voi saada, niin jos heittäydyn taitelijaksi. Itselleni koitan sillä omaa erityisyyttäni perustella.

Veljeni muuttaa samalla paikkakunnalle kuin minä. Se rasittaa minua ja on vielä paine, että tulisi luokseni asumaan. Tahtoisin muuttaa jonnekin, ettei kukaan minua tule katsomaan. Olen vain jotenkin jumissa kun en jaksa. Olen jumissa tiskieni kanssa, en niitä jaksa tiskata, en hoitaa mitään.

Olen pettynyt tähän mihin kirjoitan. Ei tule sellaista mitä jaksaisin lukea. Ei huomioita, vain tavallista valittamista, jota olen jo itselleni muistiin luonut sivuja ja sivuja ja niihin törmääminen tuottaa vain ankaran ahdistuksen.

Olen todella väsynyt nyt olemaan seurassa.

Ahdistaa, että junat on täynnä, en pääse  pois.  On vain selvittävä.

Ehkä kirjoitan jotan kepeämpää videoista. Minulla on paljon ajatuksia, mitään en jaksa kirjoittaa ylös. En oikeastaan edes ajatella loppuun saakka.

Kun aloin lukemaan romaaneja niin romaanien kirjoitus on ollut mielessä ja keskusteluissa. Perjantaina esitin ruokapöytäkeskustelussa sisaruksilleni ja vanhemmilleni ja sekä langolle, että kirjailijalla täytyy olla isot luulot itsestään, että kehtaavat ajatella, että heidän ajatuksiaan joku on kiinnostunut lukemaan. Ilman sitä uskoa harvalla on uskoa harjoitella kirjoittamisen jalo taito. Uskon, että tämä pätee, vaikka sisarukseni olivat erimieltä ja puhuivat sisäisestä palosta. Mutta sisäistä paloa on sekin palo, että täytyy kirjoittamalla lunastaa se mitä varten on tehty, eli olemaan erityisen tärkeä kirjailija.

Eksä nettideittinsä tapasi. Nettideitti oli kertonut, että tahtoo kirjoittaa kirjan ja etsii viestintäalan töitä. Itsekin toivoin sellaista, mutta kohtuullistin odotuksiani itselleni ja ajattelin opetella ammatin. Ettei minun kirjoituksiani kukaan tahdo lukea. Ehkä olen aidosti vain huono kirjoittaja: en siis epäile. Minun on vaikea muotoilla ajatuksiani. Kysykää tentaattoreilta, he eivät ole tyytyväisiä.

Tahtoisin minäkin kirjoittaa ja olen miettinyt. Ehkä joku yksinkertainen juttu, tarina valmiiksi, minkä tiedän. Harjoitella. Tai kirjoittaa joku toisen kirjoittama novelli itse uudelleen. Joo. sen teen. Mutta mikä novelli.

", but what was the point of saying all that to his father, who could do nothing about it. To tell the truth no one could; when faced with such a confession, people could only be slightly sad. They really don't amount to much, anyway, human relationships. "

-From the novel  The Map and the territory, by Michel Houellebecq. p.9

"Rationaalisuuden varmuuden tarpeen takia länsi uhraa lopulta kaiken: uskontonsa, onnensa, toiveensa ja lopulta elämänsä. "

Desplechin romaanissa Alkeishiukkaset
-Michel Houellebecq
s. 284 WSOY pokkari 2011

Aamulla vaihtelee, on energiaa ja ei ole. Herääminen on kamalaa, mutta välillä sitten tässä on sellainen olo, että voin mitä tahansa.
Nyt sellaista löysin suihkusta. Kunhan järjestelen. Asiat järjestyy. Voin olla supermies. Syön säännöllisesti. Kirjaan ylös.

Näin toiveikkaasti nyt. Vaatisi myös käytännön toteutusta jossain vaiheessa. Heivata pois nykyiset ruuat, katsoa terveellisesti

Jos ensin syön nuo mitä on.
Koitetaan saada ne kestämään.

No ei ole iso uhraus toisaalta alkaa tästä päivästä syömään selkeästi ruokabudjetilla, esim että tänään saa syödä: purkin raejuustoa, kurkun, puolet salaatinkerästä, kaksi tomaattia, kaksi leipää, tämän verran rasvaa. Hankalat kuten rasvat jne jotka kestää pitkään, pitää kai säännöstellä pitkäksi ajaksi, että kuinka kauan on voimassa kukin purnukka. Joka päivälle voibudjetti, seuraava voi-ostos kalenteriin

Ja sitten heti viisi minuuttia myöhemmin asioiden vaikeus jo vyöryttää minut palloksi takaisin kolooni.

Jos nyt tekisin selväksi mitä aion tänään, ettei mene kuten eilen netin selaamiseksi, joidenkin paskojen nettikommenttien katseluksi, vaikka lupasin eilenekin etten niin tee, enkä ylensöisi. Ehkä joku selkeys ja projektiluontoisuus todella helpottaisi järkevää s yömistä. että on se budjetti
Tässä kuussa niin monta kurkkua ja leipää
muuta ruokaa ei saa olla asunnossa.

Masentaa kun kirjoitain niin epäselvästi. Pitäisi kirjoittaa kohtauksia.

Väsyttää tehdä mitään, niinkuin yleensä. Heräämisen jälkeen oli hetken sellainen hetki, että kaikki tuntui mahdolliselta ja pitkään aikaan rupesin katsomaan mitä koulutehtäviä on tehtävänä. Sitten kävin tupakalla, ja siitä tuli vain kurja ja väsynyt olo. En tiedä miksi tupakoin, en nauti, enkä kärsi edes vieroitusoireista jos en tupakoisi. Se antaa tauon, vaikka en tiedä edes mistä. Syy käydä ulkona syy tehdä jotain muuta. Ehkä siinä vähän osaa keskittyä kuuntelemaan musiikkia.

Pitäisi uskaltaa kohdata asioita, kuten mennä lääkäriin. Tämän kirjoittaminen ahdistaa, ja jos varaan ajan niin siihen asti sitten ahdistaa. Ja sen jälkeen, enkä todellakaan tiedä miten sen ahdistuksen kanssa osaan elää.

Ehkä minun pitäisi kirjoittaa "fiktiota" tilanteista joita pelkään. Fiktiota jossa olen päähenkilö ja päähenkilö on toimija, joka ottaa elämän käsiinsä, muuttuu, yrittää epäonnistuu tai onnistuu.

Mitään kamalaa ei kai tapahtuisi vaikka hieman yrittäisin ottaa elämää käsiini, mutta pelkään. Jos terapeutille kerron alkoholiongelmastani, niin mikään muu ei enää kiinnosta ja ehkä terapia loppuu. Alkoholismi on asia, joka on vain oma syy, eikä saa sympatiaa. Enkä kestä ajatella itseäni sellaisena. Enkä kuolemaa. Pelkään, että kuolen siihen, ja että olen sen jo tehnyt, juonut itseni kuolleeksi, kestää vain vielä hetken.

Hmm. Miten siihen pitäisi suhtautua. Vaikka niin olisi käynyt, niin ei pitäisi viimeisiä aikojaan käyttää siitä murehtimiseen. Elämä olisi parempaa jos todella uskalaisin kohdata.  Katsoa ihmisiä silmiin, sanoa, että olen tällainenkin. Ehkä minut sitten sysättäisiin enemmän syrjään kuin jo olen. Ihmiset ahdistuvat kun olen niin rappiolla, kanssani on vaikea olla. Varsinkin kun teeskentelen yhä menestyjää.

Olen palannut kotiin. Vedin kännit, eilinen meni krapulassa. Huono paluu arkeen. On ikävä eksää, vaikka siellä välillä ärsytti kovasti ja kaipasin omaa rauhaa ja kotia. Sellaista se on, että sieltä missä on tahtoo pois.

En aina sitäkään. Loma oli ihan hauska. Toivon, että jaksan aktiivisena.

Alemmuudenpelot ja tunteet helposti vaivaavat, kun joku on minua älyttömästi parempi niin lamaannun. Ja sellaista kohtaa. Että olisin siedettävä ihminen, on paljon tekemistä. En nyt enempää kirjoita, vaan yritän katsoa opetusvideoita, että minusta tulisi viisas ja arvokas.

äh. paska teksti.

Kirjoitan nyt täältä eksän luota. Salaa pitää kirjoittaa, koska pahoittaisi mielensä, jos tietäisi, että kuvaan lipsumiseksi hänen nykyistymistään.

Kirjoitan, jottei kirjoittaminen taas jäisi. Jos jäisi koko matkan aikainen tauko, niin siitä tuskin enää osaisin palata kirjoittamaan.

Eilen söin perunoita ja kalaa. Perunat ovat hyviä, vaikka aikaisemmin olen ollut ihan erimieltä. Ne asiat joita vanhempani korostivat ja pitivät tärkeinä (pitävät yhä) ovat alkaneet vaikutttaa mielekkäiltä minustakin. Minullakin on unelmia rauhasta, unelmia hiihtolenkeistä joiden jälkeen syön kalakeittoa ja menen saunaan. Unelmia vaikka puutarhanhoidosta. Unelmia rauhasta ja rauhallisesta tekemisestä, säännöllisestä syömisestä, johon kuuluu perunat.

Elämä pitäisi nimenomaan järjestää rutiinien ja rituaalien varaan. Rentoutumisen pitäisi olla säännöllistä ja ritualisoitua, kuten lauantaisauna.

Juon limppariakin päivittäin. Siitä on mennyt ilo. On vaan sokerittoman limpparin ankea kitkeryys. Se on aivan eri kokemus kuin lasillinen limpparia lauantaisin saunanjälkeen lapsena. Ennen oli paremmin. Itseään pitäisi vaan rajoittaa, että kykenisi rituaaleista nauttimaan. En tiedä onko niiden tarjoama nautinto sitten riittävä, ja pystyykö siihen yhteen lasilliseen tyytymään, kun toisen ottaminen tai jokapäivä juominen on aina omasta valinnasta kiinni. Lauantai on mukava päivä ja helposti tulee houkutus viettää sellainen jokapäivä.

Minua hermostuttaa yhdessäolo, jota on liikaa täällä näin eksän luona. Kaipaan rauhaa. En osaa rentoutua kun joku on lähellä. Lihakseni ovat kiristyneet. Olen vain päällä. Eksä ei kuitenkaan tahtoisi että olen rauhassa, vaan että viettäisin aikaa hänen kanssaan, löytäisin rauhan siitä. En oikein osaa. Olen ollut tosi väsynyt ja pidätellyt ärtymystäni, en vain kovin menestyksekkäästi ja ollut ärtyneen näköinen ja puhissut.

Mutta shoppailu on vaan perseestä.

Tässä bloggeria avatessa, ehtii unohtua, minkä kultajyväsen olin ajatellut jakaa.

Vielä tästä toiminnanohjauksenongelmasta mikä minulla on. Se on tänään sellaista, että en muista mitä teen, kun pitäisi vr:n matkahakuun kirjoittaa mistä mihin. Kirjoitus on valittu, mietin pää tyhjänä ja kirjoitan sitten iltalehti.fi.

Aamulla itkeskelin sitä, että minuun voi suhtautua myönteisesti, vain jos ei minua tunne. Näin päättelin ajattelevani, ja sille vahvistuksena ajatuksen ääneenlausuminen puristi kyyneleet silmistä. Kun puhelin soi, pelkään että olen paljastunut, siellä joku tuohtunut huutaa. Tai ovikello soi, koputus kuuluu.

Onhan minulla taas vuokramaksamatta. En tiedä onko se helpottavaa vai ei, että maksan sitä läheiselle. En kehtaa ottaa puheeksi, etten saa ennen uutta asumistukea maksettua, eikä seuraavista tuista ole tietoa. Kelan loisena odotan kelan päätöksiä, joissa tuntuu kestävän.

Hävettäähän se minua, että tuilla elän. Onhan se kivaa, mutta on syyllisyys ja halua valmistua nopeasti, että pääsen rahani ansaitsemaan. Ihmisillä olisi silloin yksi syy vähemmän tulle oven läpi minua tuomitsemaan.

Päätökset, kuten matkalaukun valinta ja että mitä otan mukaan muodostuu minulle aina niin raskaiksi. Kyselin tältä nykyiseksi muuttuneelte eksältä. Hän neuvoi valintakriteeriksi, että paljonko aion ottaa tavaraa. Itse en asiaa oikein miellä niin. Matkatavaramäärä sopeutuu laukkujen kokoon, tai ei ihan. Olen ottamassa aina niin paljon ettei mahdu. Sama siivouksessa, siivouksen tasoksi määrittyy sellainen, ettei ihan ehdi, tai millään kaikkea jaksa.

Pitäisikö minun enemmän märehtiä tätä hiljaista sisäistä vakaumustani, että sisimmältäni en ole armon tai ystävällisyyden arvoinen, vaan kaikki saamani sellainen hyvä perustuu valheelle. Ajattelin, että tämä on tilanne jossa järjestäytyneet uskonnot tarjoavat apuaan. En ole uskonnollinen, mutta jos siihen valheeseen kykenisin uskomaan, että olen ihan hyväksyttävä ihminen, ja että asiat tulee menemään hyvin, niin miksei samaan pakettiin uskoisi, että taivaan isä on olemassa ja meitä suojelee, rakastaa.

En suhtaudu uskontoon kielteisesti, vaikka en taida mihinkään uskoa. Minulla on vain tunteita.

Siivoamista esimerkiksi

Työskentelytapani on sellainen, että jos pitää kantaa suuri määrä materiaa, niin taipumukseni on kerätä enemmän tavaraa/kantamiskerta kuin olisi edes kohtuullisen siedettävää. Luulen olevani tehokas, mutta onnistun vain ärsyynnyttämään itseni.

Aamutokkurassa en onnistunut kiinnittämään huomiota, siihen, että otinko jo lääkkeen ollenkaan vai jo jopa kahdesti. Mennään nyt tällä. En uskalla enää ottaa, vaikka olisi aina jäänyt tekemättä.

Päivälle olisi kovasti hommaa. Lähden taas nykyiseksi lipsuneen eksän luo. Menen lentämällä, joka on ihan mukavaa, mutta jännittää, koska en ole juuri lentänyt. En pelkää lentämistä, mutta sitä, että en osaa toimia lentokentällä oikein. Joku matkalaukkuongelma, väärä lippu, väärä päivä, en löydä oikeaa paikkaa.

Kotona pitäisi siivota, koska siskoni tulee tänne asumaan aikana kun olen poissa. Ettei aivan hirvittävin rappio olisi näkyvillä, niin jotain olisi sopivaa saada siivottua. Jotain olenkin saanut, mutta onhan täällä törkyistä. Paikat on pölyisiä. Ei ole aikaa siis kirjoitella, etsin täältä vain innoitinta, narratiivia siivoukselle tekemiselle. Tänäänkin pitää ylös nousta.

Vastustus tai jumi

Tulin yliopiston kirjastoon tekemään harjoittelemaan laskemista tenttiä varten. Harjoittelen laskua, vaikka pelkään, että tentissä on enemmänkin määritelmiä ja todistamista. Niiden harjoitteluun minulla ei ole energiaa. Suunnittelen, että jos tentti ei mene läpi, niin suunnittelen kuinka monta tuntia aion käyttää opiskeluun ja miten teen sen opiskelun. Sitten pidän kirjaa. Näin ei tuskin tule käymään. Harvoin minulla on mitään suunnitelmia on jaksamista ylläpitää. Antaudun laiskuudelle tai väsymykselle niin täysin, etten jaksa laittaa roskia roskakoriin, vaan ne jäävät siihen missä ovat syntyneet. Ehkä heitän lattialle, etteivät jää sänkyyn pyörimään. Sänkyyn, sillä surkeaa kyllä minulle on muodostunut vuosien mittaan tavaksi viettää suurin osa vapaa-ajastani makuuasennossa sängyssä tietokonetta hiplaten. Varmaan suuri syy sille miksi olen niin lihavaksi paisunut.

Tässä laskiessa minuun iskee helposti väsymys tai vastustus. Silloin muuttu vaikeasi suorittaa edes yksinkertaisia laskuja tai ymmärtää lausetta. Minun piti käyttää valmiiksi annettua yhtälöä välituloksen saamiseksi. Muodostui kuitenkin vaikeaksi se operaatio, jossa yhtälöä piti sekä kirjoittaa laskimeen ja tarkastaa että mikä luku olikaan joka kuului muuttujan paikalle sijoittaa, niinpä katselin uudelleen ja uudelleen lukua, mutta joku vika minulla oli prosessissa, että vain katselin lukua 32,44, mutta en onnistunut kiinnittämään huomiota tai painamaan huomiota siihen, että mikä se luku oli. Se prosessi jolla näkemäni luvun kopioin aivoihini ja sieltä toiseen paikkaan, oli hukassa.

En tiedä, mitä tällaisen olon sattuessa minun pitäisi tehdä. Ajattelin mennä tupakalle, mutta olinkin jättänyt tupakat kotiin, kun aamulla polttaessani tuli vain huono olo ja koko tupakointi ahdisti. Kahvin kalleus ahdistaa, mutta ehkäpä menen kahville. Harvoin tupakointi kyllä auttaakaan. Jotain taukoa kaipaisin, ja lueskelin jotain iltalehteä, mutta ei siitä taukoa ollut, vain hermostuneempi olo. Internet on kyllä minulle vihollinen, sikäli kun tuhlaan aikaani ja aiheutan levottoman hankalan olon itselleni selailemalla päämäärättömästi. Vaikea kuitenkin on itseltäni kieltää asioita joista tiedän tulevan ihan pian huonon olon (esim. ylensyöminen) mutta jotka välittömästi ovat jotenkin helppoja ja haluttavia.

Se on erityinen olo siinä päämäärättömässä klikkailussa, kun mitään ei jaksa lukea. Oikeastaan sellainen harmitus, ja mietin tietoisesti, että tämä tuntuu pahalta, eikä pitäisi mutta silti vain jatkoin. Samanlainen olo oli minulla eilen ylensyödessä, jota siis eilen illalla tämänpäiväiseksi pettymyksekseni tein.

En siis yleisesti ottaen juurikaan osaa elää, mutta en ole varma mikä se virheeni on. Ilmeiseltä vaikuttaa, että erilainen itseni vahingollinen hemmottelu pitäisi lopettaa ja harjoittaa itsekuria. Itsekuria ei tietenkään ehkä juuri ole, mutta mistä sellainen tila on tullut. Ja jos nyt tunnisteteaan joku olo, niin millä mekanismilla siitä pääsee pois. Jos ei ole itsekuria, niin ei varmaan toimi se, että hankkisin itsekuria itsekuria vaativalla harjoittelulla. Olenko yhä huonompaan itsekuriin johtavaan kuolemanspiraaliin joutunut jo vuosia sitten. Siltä se ainakin tuntuu ja näyttää elämäntarinaani katsellessa.

lihavuudesta

Luin vuosia sitten kirjoittamaani blogia. Se oli ihan hyvä, toisinkuin se mitä olen viime vuosina kirjoitellut. Järkytyin, että siitä on jo seitsemän vuotta. Aikani ja elämäni on mennyt hukkaan. 

Ajattelen, että jos nyt kirjoitan ensimmäisessä persoonassa, niin saan hallintaa elämääni. Onnistun näkemään sen enemmän tarinana. Olen lukenut, että narratiivit ovat tärkeitä. 

...

Olen lihava. Ajattelen, että kun lihava ei voi olla liian kriittinen. "Aijaa, vai niin, mutta ite oot lihava." Pidän tätä tunnetasolla niin pätevänä vastalauseena, että en sen pelossa uskalla liikaa kritisoida. Unohdan kyllä asian ja osoitan erilaiset puutteet ja heikkoudet, vaadin parempaa. Jälkeenpäin ajattelen, että mesoamiseni on tuon yllämainitun vastalauseen nostanut keskustelukumppaneideni mieleen. 

On tietysti selvää, että ulkonäkö vaikuttaa kovasti siihen, miten vakavasti ihminen otetaan. Ollaan kiinnostuneita tutustumaan söpöihin tyttöihin ja komeisiin poikiin. Toivoisin siis olevani laiha sekä komea, niin minut otettaisiin vakavammin. Näin uskon. 

Tärkeintä komeudessa olisi tietysti söpöjen tyttöjen huomio. Eikä tarvitsisi olla komea, riittäisi ettei olisi vastenmielisen lihava, tai muulla tavalla vastenmielinen. 

Oletan, että useasti ihmiset pysähtyvät ajattelemaan minusta: voi luoja, onpa tuo lihava. Erityisesti, että voi luoja, onpa tuo lihonut. Jälkimmäistä ajattelevat siis ihmiset joita olen tuntenut aiemmin, kun olin laiha. Se on kaikista tuskallisinta. 

Lihavuus voi toimia ensisyynä pitää minua ärsyttävänä, tai jos muuten aiheutan ärtymysta, niin lihavuus on omiaan sitä lisäämään. Vastenmielisyydelle minua kohtaan löytyy tukevia seikkoja, kuten lihavuus, rumuus. 

Ajattelen osittain näin siksi, että itse olen helposti ärtyvä, ja kun ärtymys nousee niin se kohdistuu moneen ulkoiseen seikkaan ihmisessä. Että noin mulkut kengät voi olla vain noin mulkulla tyypillä. Yleisesti suhtaudun ihmisiin myötämielisesti, mutta olen helposti ärtynyt jolloin vihaan kaikkia vastaantulijoita. Vihani ei kestä pitkään. Tunnistan kyllä, etteivät ihmiset itselleen välttämättä mitään voi. Ja että ovat rakastettavia yksilöitä heikkouksineen. Ärtymystä on silti vaikea hallita, ja se on niin voimakasta. Pelkään itseeni kohdistuvaa samanlaista aivan kohtuuttomasti, vaikka ymmmärrän, ettei omassa ärtymyksessäni ole mitään vakavaa tai henkilökohtaista, eikä kenenkään ole syytä siitä ahdistua tai ottaa itseensä.