En kuuntele laulunsanoja kauhean tarkkaavaisesti. Joskus sitten yksi lause on kuin viesti, vaikka se laulun yhteydessä ei tarkoitakaan mitään järkevää, itsessään lause kuitenkin jotain, ja sitä kautta koittaa avata koko laulua. Joskus osuu, joskus jääräpäisesti yrittää ymmärtää laulun omaan tilanteeseen sopivaksi. Nyt on mielessä taas joku Talking headsin "Talk to your analyst. Isn't that what they're paid for." Se kieltää minua kertomasta, se kieltää minua vajoamasta itsesääliin.

Koska minulla on kaipuu kertoa, että sitä ja tätä. Että kaipaan läheisyyttä ja ystävää, että miten meni aamupuhelu R:n kanssa, tai miten yöllä en saanut unta, kun se oli bileissä, miten olen mustasukkainen. Sitten ennen nukahtamista suggeroin itselleni positiivisuuden. Tai nöyryys oli taustalla, en vaatinut ja odottanut, vaan olin tyytyväinen siitä mitä oli, enkä pelännyt sen menettämistä. Oli tietty tyyneys tulevan edessä, tapahtuu mitä tapahtuu, otan vain vastaan. Voin pyytää ja toivoa, ilman että kieltäminen musertaisi minuta.

Nyt kuitenkin aamupuhelussa, kun R: iltansa päätteeksi (hänen mukaansa puhelu ei mennyt niiinkuin toivoi, mutta ok, ei kommentoinut kun sanoin sen olevan tärkeä tai rakas tai jotain, sanoi ei kun ehdotin että soittaisiko päivällä, oli ärtynyt, olisin kaivannut validaatiota, pitäisi opetella olemaan ilman, ilman että sitä vaadin ja tarviin rauhoittumiseen, omaehtoisesti on rauhani löydettävä. Saan tai en R:n huomiota ja rakkautta, se ei hetkauta minun elämääni liikaa, tai jotain sellaista. ei ainakaan muserra.) olin kuitenkin vaativa ja hankala, se tunne hiipi minuun täytti minut kun tokkurassa vastasin, en muistanut nukahtamisajatuksiani rentoudesta. Olin alistuva, en rohkeasti itseni. Odotin ja kerjäsin huomiota, puhuin sössöttävällä äänellä melkein. Vituttaa nyt itseänikin.