"Rationaalisuuden varmuuden tarpeen takia länsi uhraa lopulta kaiken: uskontonsa, onnensa, toiveensa ja lopulta elämänsä. "

Desplechin romaanissa Alkeishiukkaset
-Michel Houellebecq
s. 284 WSOY pokkari 2011

Aamulla vaihtelee, on energiaa ja ei ole. Herääminen on kamalaa, mutta välillä sitten tässä on sellainen olo, että voin mitä tahansa.
Nyt sellaista löysin suihkusta. Kunhan järjestelen. Asiat järjestyy. Voin olla supermies. Syön säännöllisesti. Kirjaan ylös.

Näin toiveikkaasti nyt. Vaatisi myös käytännön toteutusta jossain vaiheessa. Heivata pois nykyiset ruuat, katsoa terveellisesti

Jos ensin syön nuo mitä on.
Koitetaan saada ne kestämään.

No ei ole iso uhraus toisaalta alkaa tästä päivästä syömään selkeästi ruokabudjetilla, esim että tänään saa syödä: purkin raejuustoa, kurkun, puolet salaatinkerästä, kaksi tomaattia, kaksi leipää, tämän verran rasvaa. Hankalat kuten rasvat jne jotka kestää pitkään, pitää kai säännöstellä pitkäksi ajaksi, että kuinka kauan on voimassa kukin purnukka. Joka päivälle voibudjetti, seuraava voi-ostos kalenteriin

Ja sitten heti viisi minuuttia myöhemmin asioiden vaikeus jo vyöryttää minut palloksi takaisin kolooni.

Jos nyt tekisin selväksi mitä aion tänään, ettei mene kuten eilen netin selaamiseksi, joidenkin paskojen nettikommenttien katseluksi, vaikka lupasin eilenekin etten niin tee, enkä ylensöisi. Ehkä joku selkeys ja projektiluontoisuus todella helpottaisi järkevää s yömistä. että on se budjetti
Tässä kuussa niin monta kurkkua ja leipää
muuta ruokaa ei saa olla asunnossa.

Masentaa kun kirjoitain niin epäselvästi. Pitäisi kirjoittaa kohtauksia.

Väsyttää tehdä mitään, niinkuin yleensä. Heräämisen jälkeen oli hetken sellainen hetki, että kaikki tuntui mahdolliselta ja pitkään aikaan rupesin katsomaan mitä koulutehtäviä on tehtävänä. Sitten kävin tupakalla, ja siitä tuli vain kurja ja väsynyt olo. En tiedä miksi tupakoin, en nauti, enkä kärsi edes vieroitusoireista jos en tupakoisi. Se antaa tauon, vaikka en tiedä edes mistä. Syy käydä ulkona syy tehdä jotain muuta. Ehkä siinä vähän osaa keskittyä kuuntelemaan musiikkia.

Pitäisi uskaltaa kohdata asioita, kuten mennä lääkäriin. Tämän kirjoittaminen ahdistaa, ja jos varaan ajan niin siihen asti sitten ahdistaa. Ja sen jälkeen, enkä todellakaan tiedä miten sen ahdistuksen kanssa osaan elää.

Ehkä minun pitäisi kirjoittaa "fiktiota" tilanteista joita pelkään. Fiktiota jossa olen päähenkilö ja päähenkilö on toimija, joka ottaa elämän käsiinsä, muuttuu, yrittää epäonnistuu tai onnistuu.

Mitään kamalaa ei kai tapahtuisi vaikka hieman yrittäisin ottaa elämää käsiini, mutta pelkään. Jos terapeutille kerron alkoholiongelmastani, niin mikään muu ei enää kiinnosta ja ehkä terapia loppuu. Alkoholismi on asia, joka on vain oma syy, eikä saa sympatiaa. Enkä kestä ajatella itseäni sellaisena. Enkä kuolemaa. Pelkään, että kuolen siihen, ja että olen sen jo tehnyt, juonut itseni kuolleeksi, kestää vain vielä hetken.

Hmm. Miten siihen pitäisi suhtautua. Vaikka niin olisi käynyt, niin ei pitäisi viimeisiä aikojaan käyttää siitä murehtimiseen. Elämä olisi parempaa jos todella uskalaisin kohdata.  Katsoa ihmisiä silmiin, sanoa, että olen tällainenkin. Ehkä minut sitten sysättäisiin enemmän syrjään kuin jo olen. Ihmiset ahdistuvat kun olen niin rappiolla, kanssani on vaikea olla. Varsinkin kun teeskentelen yhä menestyjää.

Olen palannut kotiin. Vedin kännit, eilinen meni krapulassa. Huono paluu arkeen. On ikävä eksää, vaikka siellä välillä ärsytti kovasti ja kaipasin omaa rauhaa ja kotia. Sellaista se on, että sieltä missä on tahtoo pois.

En aina sitäkään. Loma oli ihan hauska. Toivon, että jaksan aktiivisena.

Alemmuudenpelot ja tunteet helposti vaivaavat, kun joku on minua älyttömästi parempi niin lamaannun. Ja sellaista kohtaa. Että olisin siedettävä ihminen, on paljon tekemistä. En nyt enempää kirjoita, vaan yritän katsoa opetusvideoita, että minusta tulisi viisas ja arvokas.

äh. paska teksti.

Kirjoitan nyt täältä eksän luota. Salaa pitää kirjoittaa, koska pahoittaisi mielensä, jos tietäisi, että kuvaan lipsumiseksi hänen nykyistymistään.

Kirjoitan, jottei kirjoittaminen taas jäisi. Jos jäisi koko matkan aikainen tauko, niin siitä tuskin enää osaisin palata kirjoittamaan.

Eilen söin perunoita ja kalaa. Perunat ovat hyviä, vaikka aikaisemmin olen ollut ihan erimieltä. Ne asiat joita vanhempani korostivat ja pitivät tärkeinä (pitävät yhä) ovat alkaneet vaikutttaa mielekkäiltä minustakin. Minullakin on unelmia rauhasta, unelmia hiihtolenkeistä joiden jälkeen syön kalakeittoa ja menen saunaan. Unelmia vaikka puutarhanhoidosta. Unelmia rauhasta ja rauhallisesta tekemisestä, säännöllisestä syömisestä, johon kuuluu perunat.

Elämä pitäisi nimenomaan järjestää rutiinien ja rituaalien varaan. Rentoutumisen pitäisi olla säännöllistä ja ritualisoitua, kuten lauantaisauna.

Juon limppariakin päivittäin. Siitä on mennyt ilo. On vaan sokerittoman limpparin ankea kitkeryys. Se on aivan eri kokemus kuin lasillinen limpparia lauantaisin saunanjälkeen lapsena. Ennen oli paremmin. Itseään pitäisi vaan rajoittaa, että kykenisi rituaaleista nauttimaan. En tiedä onko niiden tarjoama nautinto sitten riittävä, ja pystyykö siihen yhteen lasilliseen tyytymään, kun toisen ottaminen tai jokapäivä juominen on aina omasta valinnasta kiinni. Lauantai on mukava päivä ja helposti tulee houkutus viettää sellainen jokapäivä.

Minua hermostuttaa yhdessäolo, jota on liikaa täällä näin eksän luona. Kaipaan rauhaa. En osaa rentoutua kun joku on lähellä. Lihakseni ovat kiristyneet. Olen vain päällä. Eksä ei kuitenkaan tahtoisi että olen rauhassa, vaan että viettäisin aikaa hänen kanssaan, löytäisin rauhan siitä. En oikein osaa. Olen ollut tosi väsynyt ja pidätellyt ärtymystäni, en vain kovin menestyksekkäästi ja ollut ärtyneen näköinen ja puhissut.

Mutta shoppailu on vaan perseestä.

Tässä bloggeria avatessa, ehtii unohtua, minkä kultajyväsen olin ajatellut jakaa.

Vielä tästä toiminnanohjauksenongelmasta mikä minulla on. Se on tänään sellaista, että en muista mitä teen, kun pitäisi vr:n matkahakuun kirjoittaa mistä mihin. Kirjoitus on valittu, mietin pää tyhjänä ja kirjoitan sitten iltalehti.fi.

Aamulla itkeskelin sitä, että minuun voi suhtautua myönteisesti, vain jos ei minua tunne. Näin päättelin ajattelevani, ja sille vahvistuksena ajatuksen ääneenlausuminen puristi kyyneleet silmistä. Kun puhelin soi, pelkään että olen paljastunut, siellä joku tuohtunut huutaa. Tai ovikello soi, koputus kuuluu.

Onhan minulla taas vuokramaksamatta. En tiedä onko se helpottavaa vai ei, että maksan sitä läheiselle. En kehtaa ottaa puheeksi, etten saa ennen uutta asumistukea maksettua, eikä seuraavista tuista ole tietoa. Kelan loisena odotan kelan päätöksiä, joissa tuntuu kestävän.

Hävettäähän se minua, että tuilla elän. Onhan se kivaa, mutta on syyllisyys ja halua valmistua nopeasti, että pääsen rahani ansaitsemaan. Ihmisillä olisi silloin yksi syy vähemmän tulle oven läpi minua tuomitsemaan.

Päätökset, kuten matkalaukun valinta ja että mitä otan mukaan muodostuu minulle aina niin raskaiksi. Kyselin tältä nykyiseksi muuttuneelte eksältä. Hän neuvoi valintakriteeriksi, että paljonko aion ottaa tavaraa. Itse en asiaa oikein miellä niin. Matkatavaramäärä sopeutuu laukkujen kokoon, tai ei ihan. Olen ottamassa aina niin paljon ettei mahdu. Sama siivouksessa, siivouksen tasoksi määrittyy sellainen, ettei ihan ehdi, tai millään kaikkea jaksa.

Pitäisikö minun enemmän märehtiä tätä hiljaista sisäistä vakaumustani, että sisimmältäni en ole armon tai ystävällisyyden arvoinen, vaan kaikki saamani sellainen hyvä perustuu valheelle. Ajattelin, että tämä on tilanne jossa järjestäytyneet uskonnot tarjoavat apuaan. En ole uskonnollinen, mutta jos siihen valheeseen kykenisin uskomaan, että olen ihan hyväksyttävä ihminen, ja että asiat tulee menemään hyvin, niin miksei samaan pakettiin uskoisi, että taivaan isä on olemassa ja meitä suojelee, rakastaa.

En suhtaudu uskontoon kielteisesti, vaikka en taida mihinkään uskoa. Minulla on vain tunteita.