Kirjoitan nyt täältä eksän luota. Salaa pitää kirjoittaa, koska pahoittaisi mielensä, jos tietäisi, että kuvaan lipsumiseksi hänen nykyistymistään.

Kirjoitan, jottei kirjoittaminen taas jäisi. Jos jäisi koko matkan aikainen tauko, niin siitä tuskin enää osaisin palata kirjoittamaan.

Eilen söin perunoita ja kalaa. Perunat ovat hyviä, vaikka aikaisemmin olen ollut ihan erimieltä. Ne asiat joita vanhempani korostivat ja pitivät tärkeinä (pitävät yhä) ovat alkaneet vaikutttaa mielekkäiltä minustakin. Minullakin on unelmia rauhasta, unelmia hiihtolenkeistä joiden jälkeen syön kalakeittoa ja menen saunaan. Unelmia vaikka puutarhanhoidosta. Unelmia rauhasta ja rauhallisesta tekemisestä, säännöllisestä syömisestä, johon kuuluu perunat.

Elämä pitäisi nimenomaan järjestää rutiinien ja rituaalien varaan. Rentoutumisen pitäisi olla säännöllistä ja ritualisoitua, kuten lauantaisauna.

Juon limppariakin päivittäin. Siitä on mennyt ilo. On vaan sokerittoman limpparin ankea kitkeryys. Se on aivan eri kokemus kuin lasillinen limpparia lauantaisin saunanjälkeen lapsena. Ennen oli paremmin. Itseään pitäisi vaan rajoittaa, että kykenisi rituaaleista nauttimaan. En tiedä onko niiden tarjoama nautinto sitten riittävä, ja pystyykö siihen yhteen lasilliseen tyytymään, kun toisen ottaminen tai jokapäivä juominen on aina omasta valinnasta kiinni. Lauantai on mukava päivä ja helposti tulee houkutus viettää sellainen jokapäivä.

Minua hermostuttaa yhdessäolo, jota on liikaa täällä näin eksän luona. Kaipaan rauhaa. En osaa rentoutua kun joku on lähellä. Lihakseni ovat kiristyneet. Olen vain päällä. Eksä ei kuitenkaan tahtoisi että olen rauhassa, vaan että viettäisin aikaa hänen kanssaan, löytäisin rauhan siitä. En oikein osaa. Olen ollut tosi väsynyt ja pidätellyt ärtymystäni, en vain kovin menestyksekkäästi ja ollut ärtyneen näköinen ja puhissut.

Mutta shoppailu on vaan perseestä.