lihavuudesta

Luin vuosia sitten kirjoittamaani blogia. Se oli ihan hyvä, toisinkuin se mitä olen viime vuosina kirjoitellut. Järkytyin, että siitä on jo seitsemän vuotta. Aikani ja elämäni on mennyt hukkaan. 

Ajattelen, että jos nyt kirjoitan ensimmäisessä persoonassa, niin saan hallintaa elämääni. Onnistun näkemään sen enemmän tarinana. Olen lukenut, että narratiivit ovat tärkeitä. 

...

Olen lihava. Ajattelen, että kun lihava ei voi olla liian kriittinen. "Aijaa, vai niin, mutta ite oot lihava." Pidän tätä tunnetasolla niin pätevänä vastalauseena, että en sen pelossa uskalla liikaa kritisoida. Unohdan kyllä asian ja osoitan erilaiset puutteet ja heikkoudet, vaadin parempaa. Jälkeenpäin ajattelen, että mesoamiseni on tuon yllämainitun vastalauseen nostanut keskustelukumppaneideni mieleen. 

On tietysti selvää, että ulkonäkö vaikuttaa kovasti siihen, miten vakavasti ihminen otetaan. Ollaan kiinnostuneita tutustumaan söpöihin tyttöihin ja komeisiin poikiin. Toivoisin siis olevani laiha sekä komea, niin minut otettaisiin vakavammin. Näin uskon. 

Tärkeintä komeudessa olisi tietysti söpöjen tyttöjen huomio. Eikä tarvitsisi olla komea, riittäisi ettei olisi vastenmielisen lihava, tai muulla tavalla vastenmielinen. 

Oletan, että useasti ihmiset pysähtyvät ajattelemaan minusta: voi luoja, onpa tuo lihava. Erityisesti, että voi luoja, onpa tuo lihonut. Jälkimmäistä ajattelevat siis ihmiset joita olen tuntenut aiemmin, kun olin laiha. Se on kaikista tuskallisinta. 

Lihavuus voi toimia ensisyynä pitää minua ärsyttävänä, tai jos muuten aiheutan ärtymysta, niin lihavuus on omiaan sitä lisäämään. Vastenmielisyydelle minua kohtaan löytyy tukevia seikkoja, kuten lihavuus, rumuus. 

Ajattelen osittain näin siksi, että itse olen helposti ärtyvä, ja kun ärtymys nousee niin se kohdistuu moneen ulkoiseen seikkaan ihmisessä. Että noin mulkut kengät voi olla vain noin mulkulla tyypillä. Yleisesti suhtaudun ihmisiin myötämielisesti, mutta olen helposti ärtynyt jolloin vihaan kaikkia vastaantulijoita. Vihani ei kestä pitkään. Tunnistan kyllä, etteivät ihmiset itselleen välttämättä mitään voi. Ja että ovat rakastettavia yksilöitä heikkouksineen. Ärtymystä on silti vaikea hallita, ja se on niin voimakasta. Pelkään itseeni kohdistuvaa samanlaista aivan kohtuuttomasti, vaikka ymmmärrän, ettei omassa ärtymyksessäni ole mitään vakavaa tai henkilökohtaista, eikä kenenkään ole syytä siitä ahdistua tai ottaa itseensä.